Minulla on blogiarkistoissani paljon julkaisematta jääneitä postauksia, jotka olenkin sitten usein lopulta kokenut liian henkilökohtaisina ja jänistänyt niiden julkaisussa viimehetkellä.
Kirjoitan kosmetiikkablogia, mutta samalla olen avannut teille elämääni siinä sivussa. Monet ovat kertoneet tykkäävänsä niistä elämäänikin koskevista postauksista ja pitävänsä niitä mukavana lisänä kosmetiikkajuttujen rinnalla, mutta silti niitä kirjoittaessa miettii aina välillä, että mennäänkö nyt kuitenkin liikaa blogin aiheen ohi. Välillä on hankalaa vetää raja sen välille, mitä haluaisi kertoa ja mitä kannattaa jättää kertomatta.
Löysin blogiarkistoistani luonnoksen keväällä kirjoitetulle tekstille, jota en sitten kuitenkaan halunnut silloin julkaista sen tunnuttua liian henkilökohtaiselta. Nyt tekstin luettuani kuitenkin ajattelin, että antaa mennä vaan.
Olen viimeviikot vähentänyt Suomen asunnostani tavaraa entistäkin kovemmalla kädellä. Ei sillä, että olisin sinne koskaan paljon mitään hankkinutkaan, mutta nyt tavaraa on lähtenyt pois perustarpeista lähtien. Sänky lähti jo kuukausi sitten ja olen nukkunut lattialla patjalla. Kattolamppuja en koskaan hankkinutkaan ja olohuoneen lattialamppukin sai lähteä. Ikeasta parilla kympillä toista vuotta sitten aikoinaan opiskelijasoluhuoneeseeni tullut pöytäkin lähti kiertoon.
Myyntiin lähtivät televisiotaso ja sohvapöytäkin. Tuo sohvapöytä oli sellainen, jonka vuosi sitten hankin pitkän harkinnan jälkeen toivoen, että vihdoinkin olisin löytänyt kodin, johon jäädä pysyvästi. Ajattelin, että jos uskallan hankkia jotain sellaista pysyvää tavaraa, johon kiinnyn kovasti, tekisin samalla elämästänikin pysyvää. Sitten tuli kaikkea ja syksyllä pakkasin omaisuuteni varastokomeroon ja lähdin Lontooseen pariksi kuukaudeksi kouluun. Se niistä suunnitelmista.
Kerroin teille alkuvuodesta, että hankimme poikaystäväni kanssa Tukholmasta asunnon ja tuskin kellekään on jäänyt epäselväksi kuinka paljon asuntoa rakastan. Kyse ei ole vain asunnosta itsestään vaan siitä, että koen ensimmäistä kertaa minulla olevan jotain oikeasti pysyvää. Olen muuttanut yli kymmenen kertaa sen jälkeen kun 19-vuotiaana muutin pois kotoa. Jokaisella kerralla olen tiennyt, että asunto johon muutan tulee olemaan vain väliaikainen ratkaisu. Voisi olla mahdollista, että olisin siellä useamman vuoden, mutta aina on ollut selvää, ettei se jää pysyväksi ratkaisuksi. Tukhoman asunto on ensimmäistä kertaa paikka, jossa tiedän asuvani pysyvästi.
Pidin Suomen asuntoa itselläni alkuvuoden työharjoittelun ja opintojeni velvoittaessa minua olemaan Suomessa osan ajastani ja minun oli tarkoitus pitää sitä vielä jonkun aikaa. Sitten tajusin, että minulla alkaa kesäloma ennen vappua. Kesällä olisin töissä Tukholmaan kulkevalla laivalla ja syksyllä minulla olisi työharjoittelu. Miksi turhaan tekisin sen Suomessa kun voin hankkia kansainvälistä kokemusta ja tehdä sen vaikkapa… noh, Tukholmassa? Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut loppuvuotena enää liiemmin tarvetta tulla Suomeen ja ensi keväänäkin opintoja olisi jäljellä enää melkoisen vähän. Voisin siis luopua asunnostani Suomessa täysin ja keskittyä olemaan Tukholmassa.
Ajatus tuntui ihanalta, mutta samalla aivan suunnattoman pelottavalta. Yhtäkkiä minulla ei olisi asuntoa enää muualla kuin Tukholmassa ja minä ihan oikeasti muuttaisin sinne. Blaah blaah blaah, sanovat ilkeimmät ihmiset ja tuhahtavat vinoillen, että enköhän ole jo tottunut muutelemaan sinne tänne parisuhteideni perässä. Olen tehnyt sen 20-vuotiaana Tampereelle muutettuani ja 25-vuotiaana Lontooseen muutettuani. Nuo kaksi kertaa ovat kuitenkin olleet täysin eri asia, sillä niillä kerroilla olen tiennyt asian olevan vain väliaikaista ja että jossakin vaiheessa palaisin kuitenkin Helsinkiin, yksin tai yhdessä jonkun kanssa. Nyt se ei kuitenkaan ole enää mikään väliaikainen juttu.
Kun pari vuotta sitten muutin Lontooseen tiesin, että siellä asuminen olisi vain väliaikaista, once in a lifetime -ratkaisu. Okei, sain toisenkin lyhyemmän kerran, mutta en koskaan ajatellut, että olisin siellä pysyvästi kuten ei silloinen suomalainen poikaystävänikään. Tiesin, että tulen sieltä pois yksin tai viimeistään siinä vaiheessa, kun perheen perustaminen hänen kanssaan olisi ajankohtaista. Päädyin tulemaan sieltä pois yksin.
Tukholma on kuitenkin aivan eri asia. Riitelin jo teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa ihan vakavan riidan aiheesta ”minä muutan isona Lontooseen” saaden hänet suuttumaan, sillä hän ei puhunut englantia kunnolla eikä todellakaan tahtonut muuttaa sinne. Lontoo on ollut minulle jostain käsittämättömästä syystä aina niin rakas paikka ja kun astun sen kaduille olen vain automaattisesti onnellinen. Se fiilis, ne ihmiset, ne rakennukset… se kaikki tuntuu vaan kodilta.
Sitä fiilistä en ole saanut missään muualla. Suomi ei ole enää aikoihin tuntunut minusta kodilta tai paikalta, jonne tahtoisin jäädä. Hyvä maa olla, mutta ei täällä tunnu kodilta. En minä tiedä, tuntuuko minusta Tukholmassakaan kaduilla kävellessä siltä täysin, mutta ehkä sitten, kun tutustun kaupunkiin. Sen kuitenkin tiedä, että siellä on koti, jossa minusta tuntuu kotoisammalta ja rakastetummalta kuin missään koskaan ikinä.
Muuten Tukholmaan innolla, mutta pienellä jännityksellä. Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, että kauanko aion Tukholmassa asua ja kun ensimmäistä kertaa vastasin kysymykseen ääneen, että toivottavasti lopun elämääni, tuntui asia yhtäkkiä todella todelliselta. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö asia olisi näin ja tuntuuhan sen tajuaminen melko pelottavalta.
Yleensä riskinotti kannattaa. Nyt se on tuntunut hyvältä. <3