Lontoo on pitkään ollut minulle maailman rakkain paikka. Olen nimittänyt kaupunkia eksäksi, josta en vain pääse yli ja kertonut tuntevani suoranaista mustasukkaisuutta katsoessani Facebookissa kuvia, joissa tuttuni poseeraavat Lontoossa. Välillä olen jopa tirauttanut pienet kyyneleet nähdessäni Instagramissa upeita otoksia Lontoosta.

Sanalla sanoen olen siis ollut kaikin puolin suorastaan säälittävä. Jos toisen, ensimmäistä tukevan adjektiivin käyttö sallitaan, voisi sana ”naurettava” olla ehkä se paras vaihtoehto. Kyllä minä nimittäin itsekin olen kyynelteni seassa naureskellut itselleni.

Kun kaipuuni alkoi vihdoin käydä liian suureksi ehdotin Ruotsalaiselle, että tekisimme pienen reissun Lontooseen. Olin aiemmin sanonut, etten tiedä, voinko palata Lontooseen vain käymään, sillä pikainen visiitti ”eksän” luona itseään kiusaamassa tekee harvoin hyvää mielenterveydelle. Ajattelin kuitenkin, että yhteinen reissu Lontooseen voisi tehdä meille molemmille hyvää: Minä pääsen rakkaaseen kaupunkiini ja parhaassa tapauksessa Ruotsalainenkin vielä rakastuu siihen niin, että hän itse suorastaan vaatisi meitä muuttamaan sinne.

Ensimmäinen päivämme Lontoossa oli aivan ihana. Haimme sushia ja istuimme Tower Bridgen vieressä nurmikolla siltaa ja ohikulkijoita katsellen. Aurinko paistoi, kaikki oli täydellistä ja tuntui suorastaan unelta olla siinä taas. Kävelimme ympäriinsä ja kaikki oli mahtavaa.

Seuraavallekin päivälle oli ensin helppoa keksiä ohjelmaa, mutta yhtäkkiä se iski minuun: minun Lontooni ei jostain käsittämättömästä syystä tuntunut enää minun Lontooltani.

Kiertelimme ympäri kaupunkia ja meillä oli mukavaa. Välillä hypimme satunnaisiin double decker -busseihin ja ajelimme niillä ympäriinsä. Kävimme katsomassa musikaalin ja teimme niitä arkisia asioita, joista Lontoossa nautin. Ruotsalaisella ei ollut suurempia toiveita matkaohjelmamme suhteen, joten sain hyvin vapaat kädet siitä huolehtimiseen.

Minulla oli etukäteen mielessä valtavasti asioita, joita halusin Lontoossa tehdä. Yhtäkkiä ne oli kaikki tehty enkä oikein edes keksinyt, mitä voisimme tehdä seuraavaksi. Tämän tajuaminen tuntui suorastaan hämmentävältä. Miten voisi muka olla, että olin vihdoin lähes kaksi vuotta ikävöimässäni kaupungissa, mutta en tiennyt, mitä tekisin siellä?

Yhtäkkiä tajusin sen. Se kamala lause siitä, ettei ihmisillä yleensä ole tosiasiassa ikävä entistä kumppaniaan eron jälkeen vaan että he itseasiassa ikävöivät sitä, mitä heillä yhdessä oli ennen eroa pitikin paikkansa. En minä ollut ikävöinyt Lontoota, minä ikävöin sitä tunnetta ja oloa, jotka koin saadessani asua siellä. 

Se tunne, että sain siinä elämäntilanteessa rakentaa omaa kotia Lontoossa. Se tunne, että saatoin kävellä ulos asunnosta ja todeta, että Tower Bridge on melkein kuin kotipihani. Se tunne, että elämä vaan tuntui niin täydellisen ja uskomattoman ihanalta silloin, vaikka siihen ei varsinaisesti sisältynyt mitään erityistä. Sitä minä olin ikävöinyt ja sen minä olin sekoittanut Lontooseen. Olin siinä vaiheessa elämääni onnellinen Lontoossa enkä vain Lontoon vuoksi.

Matka Lontooseen oli mahtava ja oli ihanaa nähdä kaikki kaipaamani paikat, mutta samalla se kuitenkin oli ennen kaikkea varsin terapeuttinen juttu. Pikainen neljän päivän vierailu rakastamassani kaupungissa sai minut nimittäin oikeasti pääsemään yli Lontoosta.

En enää katso Tower Bridgen kuvia kyyneleet silmissä. En enää mieti, että voi kunpa voisinkin asua Lontoossa vielä joskus. En taida edes haluta sitä enää. Loman alussa ajattelin, että minulle riittäisi, jos voisimme käydä Lontoossa muutaman kerran vuodessa helpottamassa ikävääni, mutta nyt en enää oikeastaan kaipaa sitäkään.

Käynti Lontoossa auttoi minua tekemään bänät kaupungin kanssa ja siirtymään elämässäni eteenpäin, minkä oli jopa melko vapauttavaa.

Olen lähes kahden vuoden ajan Tukholman katuja tallustellessani miettinyt, voisinko joskus alkaa rakastaa tätä kaupunkia kuin Lontoota. Olen yrittänyt olla lukematta ruotsalaisia kylttejä leikkien olevani Lontoossa ja ajatellut, että jos oikein kuvittelen, voisin ehkä saada tähän kaupunkiin edes jonkunlaisen tunnesiteen. Kuten olette kuitenkin varmasti huomanneet, ei blogissani oli tänä aikana paria töitä, kotia tai yhtä ostoskeskukseen liittyvää postausta lukuunottamatta näkynyt liiemmin Tukholma-postauksia, vaikka minun olisi teoreettisesti pitänyt olla aivan innoissani siitä, että saan asua täällä.

Totuus on kuitenkin, että suurimman osan aikaa minulla ei ole ollut mitään intressejä Tukholmaa kohtaan. Asun täällä tuhat kertaa mielummin kuin Suomessa, mutta en ole ollut kiinnostunut tutustumaan kaupunkiin tai edes asuinalueeseeni tarkemmin. Kun vihdoin reilu vuosi sitten aloitin täällä tavallisen arkeni tuli minusta niin kiireinen, että olen käyttänyt sitä hyvänä tekosyynä kaupunkiin tutustumisen välttelylle. Olen vain asunut täällä.

Jotkut saavat aikaan useita postauksia ihan vain pelkästä Tukholman risteilystään, mutta minusta ei vain ole tuntunut, että tahtoisin tutustua kaupunkiin ja postata siitä.

Päätin kuitenkin antaa Tukholmalle nyt mielessäni uuden mahdollisuuden. Voisihan olla, että rakastuisin kaupunkiin nyt, kun olin vihdoin päästänyt irti Lontoosta?

Aivan viimeisimmän Lontoon kotini kulman takana sattui sijaitsemaan Stockholm Way, mutta en tietenkään koskaan ollut käynyt katsomassa, miltä siellä näytti. Bongasin tiekyltin nyt sattumalta ja päätin, että voisin vihdoin yrittää antaa sydämenikin siirtyä kohti Tukholmaa.

Ehkä vihdoin olen valmis tekemään teille enemmän Tukholma-postauksia tehtyäni bänät Lontoon kanssa!