Olen viimeisen vuoden ajan vähentänyt tavaroitani erityisen paljon ja tuntuu, että mitä enemmän niitä vähenee, sitä helpompaa niistä luopuminen myös on. Vaikka vähennän tavaroita ja annan sen kautta itselleni helpomman mahdollisuuden hyödyntää minulle jääviä tavaroita, huomaan silti jatkuvasti, että joku esine, vaatekappale, kirja tai muu juttu jää yhä edelleen käyttämättä, mikä on selvä merkki siitä, ettei minun ole järkevää säästää sitä.
Aktiivisesta tavaroiden vähentämisestä huolimatta minulla on kuitenkin ollut jemmassa yksi laatikko, jonka sisällöstä en ole uskonut voivani koskaan luopua. Tämä laatikko on nimittäin sisältänyt kaikki vanhat päiväkirjani, joita olen pitänyt siitä lähtien kun olen oppinut kirjoittamaan.
Minulla on ollut läpi vuosien päässäni ihana mielikuva siitä, kuinka joskus istun mukavasti sohvan nurkassa vilttiin kääriytyneenä viiniä hitaasti siemaillen ja luen läpi vanhoja päiväkirjojani hymyillen. Olen uskonut, että ne ovat täynnä ihania nuoruusvuosien muistoja, joihin on ilo palata sitten joskus aikuisena, joten päiväkirjat on välttämätöntä säilyttää. Olen myös ollut kova kirjoittamaan niitä, joten niitä oli tallessa toistakymmentä.
Päätin kuitenkin, että nyt, kun niiden teksteistä on mennyt aikaa 15-20 vuotta, voisin vihdoin alkaa lukea ne ja päättää, mitä säästäisin. Ehkä olisin vihdoin tarpeeksi vanha lukemaan niitä hymyssä suin ja ilman myötähäpeän tunnetta.
Ensimmäisiä päiväkirjoja oli ihan hauska lukea. Olin saanut ihan ensimmäisen päiväkirjani synttärilahjaksi täyttäessäni seitsemän vuotta. Tammikuussa syntyneelle se tarkoitti, etten ollut vielä koulussa, joten vaikka olinkin oppinut kirjoittamaan, olivat kirjaimet hirveitä harakanvarpaita, kaksoiskonsonantit tai peräkkäiset vokaalit puuttuivat, B ja D vaihtoivat helposti paikkaa ja välimerkit puuttuivat, joten jutuissa ei ollut kauheasti tolkkua.
Tulin siihen tulokseen että riittää, kun otan niistä tarinoista muutamia kuvia todistusaineistoksi ja voin luopua noista varhaislapsuuden päiväkirjosta, joissa ei oikeasti ollut niin jänniä juttuja. Sen jälkeen kun olin oppinut kirjoittamaan, olivat monet niistä muutenkin vain isäni kalenterista kopioituja summauksia siitä, mitä päivän aikana oli tapahtunut. (”Kävimme tänään Anttilassa. Johannan synttärit klo 13-15.”)
Kun sitten siirryin lukemaan teinivuosien päiväkirjoja, joissa odotin kertojan kykyjeni jo parantuneen ja tarinoiden muuttuvan hymyilyttäviksi muistoiksi, petyin pahasti. Olin teininä tajunnut, että kirjoittaminen on minulle paras tapa purkaa pahaa oloa sekä selvitellä eksyneitä ajatuksia ja nuo kaikki teinivuosien päiväkirjat olivat kannesta kanteen oikeastaan täynnä pelkästään niitä.
Kaikista sivuista huokui teinin paha olo. Kertomukset siitä, mitä olin tehnyt eivät olleet hauskoja ja iloisia muistoja, vaan tunnustuksia sellaisista jutuista, joita en halunnut kertoa vanhemmilleni enkä aina edes kavereilleni. Kerroin teini-iän hölmöilyistä, jotka eivät edelleenkään naurattaneet vaan tuntuivat vain typeriltä. Olin hirveän huomionkipeä ja halusin, että olisin suosittu.
Tekstiä ei tarvinnut edes lukea rivien välistä kun siitä jo näki, että minulla oli usein paha olo. Kirjoitin suoraan, kuinka paljon vihaan itsessäni kaikkea ja joka ikinen päivä oli itseinhoa täynnä olevaa laihdutusta tai pieleen menneen laihduttamisen märehtimistä. Olin varma, että joka ikinen ikävä asia, mikä minulle tapahtui johtui siitä, että olin armottoman läski ja kaikki olisi paremmin, jos vain olisin laihempi enkä olisi niin huono ihminen, etten edes saanut laihdutettua.
Tekstejä lukiessa tuli surullinen olo sen hukassa olleen tytön puolesta, mutta myöhempien tekstien kohdalla minulle tuli myös vihainen olo. Minulla oli ollut huonoja ihmissuhteita todellisten paskapäiden kanssa, jotka olivat saaneet minulle entistä huonomman olon ja itsetunnon. Tuntui käsittämättömältä ja jopa raivostuttavalta lukea läpi joitakin juttuja ja miettiä, että olen antanut ihmisten kohdella minua niin huonosti enkä ole esimerkiksi lähtenyt huonoista ihmissuhteista.
Luin päiväkirjoja läpi ja mitä enemmän niitä luin, sitä pahempi olo minulle tuli. Olin alunperin ajatellut, että olisi fiksua lukea kaikki päiväkirjat läpi, mutta mitä enemmän ne toivat mieleen unohtuneita asioita, sitä enemmän aloin miettiä, halusinko edes lukea niitä kaikkia läpi. Toisaalta mietin, että voisin vain välittömästi heittää kaikki päiväkirjat roskiin, koska niiden sisältö oli niin kamalaa luettavaa ja toisaalta mietin, että voisihan olla, että joskus kuitenkin katuisin sitä, että olisin heittänyt ne pois lukematta niitä tai että ylipäätään olin luopunut niistä.
Sitten aloin taas miettiä, miksi olin alunperin halunnut säästää päiväkirjani. Syy siihen oli tietysti se ihana ja kliseinen ajatus, että niitä olisi joskus vanhana sitten mukavaa lukea. Nyt olin kuitenkin jo todennut, että ei niitä ollut ja nuo muistot, jotka niiden välissä olivat eivät olleet sellaisia, että haluaisin herättää ne uudelleen mieleeni, kun sitten vanhana alan miettiä, että millaisen elämän elinkään.
Tajusin myös, että jos säästäisin ne ja kuolisin, olisi olemassa riski, että joku muu lukisi ne joskus. Se ajatus tuntui aivan sietämättömältä, sillä en todellakaan halunnut, että yksikään ihminen saisi ikinä lukea noita ajatuksiani.
Loppujen lopuksi päätin, ettei minun tarvinnut lukea niitä kaikkia läpi. Minulla on ollut onnellinen lapsuus, ihana perhe ja kaikki hyvin, mutta olen vain ollut teininä vähän huomionkipeä ja minulla on ollut jäätävän huono itsetunto sekä välillä melko huonoa seuraa. Noiden tekstien lukeminen vanhana ei toisi minulle sitä kliseistä iloa nuoruusvuosista ja ajatus siitä, että joku muu ikinä lukisi läpi päiväkirjani tuntui suoraan sanottuna karmealta.
En enää nähnyt mitään syytä säilyttää noita päiväkirjoja. Olin varjellut niistä vanhimpia jo 25 vuotta, mutta nyt ne tuntuivat täysin merkityksettömiltä. Pohdin miehelleni, mahtaisinko katua niiden hävittämistä, mutta järkeillessäni asiaa ääneen tiesin itsekin, ettei niiden säilyttämisestä ollut mitään hyötyä ja jopa hän oli samaa mieltä nähdessään, etteivät päiväkirjani selkeästikään tuoneet minulle hyvää mieltä eikä niissä ollut mitään sellaista, mistä olisi iloa minulle tai kenellekään muulle koskaan.
Otin muutamista päiväkirjojen sivuista kuvia, jotka nyt ovat tallessa pilvessä (jonne tallensin viime vuonna myös kaikki fyysiset valokuvani ennen niistä luopumista) ja heitin päiväkirjat pois. Niistä luopuminen tuntui uskomattoman helpottavalta monella tapaa. Tiesin, ettei minun enää ikinä tarvitsisi miettiä niiden kansien välissä olleita juttuja tai palauttaa niitä tarinoita mieleeni ja se tuntui hyvältä. Minun ei tarvitsisi miettiä, lukisiko joku muu niitä joskus tai ylipäätään enää koskaan huomioida niitä millään tavalla esimerkiksi muuton yhteydessä.
Tuntui jopa hyvin vapauttavalta ajtukselta, ettei minun ei tarvitsisi muistella niitä juttuja enää koskaan.
Vaikka olin vasta vähän aikaa sitten uskonut, että vanhat päiväkirjat ovat asia, jonka ehdottomasti haluan säilyttää muistona olen nyt ehdottomasti sitä mieltä, että jos niistä muistoista ei koe olevan koskaan mitään hyötyä ja ne aiheuttavat enemmän pahaa mieltä ja ahdistusta kuin hymyä ja iloa, kannattaa niistä ehdottomasti luopua.
