Perjantaiaamu 7.4. poikkesi hieman muista aamuistani. Menen tavallisesti Stureplanin kupeessa Östermalmilla sijaitsevaan toimistoomme aamuisin hieman yhdeksän jälkeen, mutta tuona aamuna toimistomme porukalla oli tiedossa hieman erilaista ohjelmaa: lähdimme kaikki katsomaan mahdollista uutta toimistoamme.

Voin myöntää, että en ole oikein vieläkään sopeutunut Tukholmaan. Varsinkin pimeät talvet (joita on nyt takana jo kolme) ovat tuntuneet täällä ikäviltä ja muistan ihan tasan tarkkaan joka päivä, että olen suomalainen, joka on Ruotsissa. En siis tunne itseäni tukholmalaiseksi.

Viikkoa aiemmin olin kuitenkin pitkän pimeän kauden jälkeen ensimmäistä kertaa heräämässä Tukholman lämpimään kevääseen ja muistin, miksi pidän kesäisestä ja aurinkoisesta Tukholmasta. Kävelin tuolloin työpäivän päätteeksi lähes ensimmäistä kertaa koko noin neljän kilometrin matkan töistä keskustan läpi Slussenille keväisestä auringosta nauttien ja mietin, että näiden iloisten ruotsalaisten keskellä on näin kesän lähestyessä sittenkin ihan jees olla.

Tuona perjantaina minulla oli hieman samanlainen fiilis. Nousimme uuden toimistokompleksin kattoterassille ja katselin sieltä yli aurinkoisen Tukholman miettien, että ehkä tämä tuntuu minustakin vielä joskus kodilta. Kauniilta kaupungiltahan se näin kevään tullen näyttää ja eihän näiden iloisten ruotsalaisten keskellä voi olla myrtsinä.

Työpäivä kului muuten tavalliseen malliin. Suunnitteilla oli työporukan after work ja kollegani olivat käyneet hakemassa toimistolle sitä varten syötävää ja juotavaa. Kaikki tekivät iltapäivällä töitä normaalisti kunnes yhtäkkiä kollegani jakoi chat-ryhmässämme linkin, jonka mukaan Åhlensin seinään oli ajanut kuorma-auto.

Kaikki halusivat uskoa kyseessä olleen kuljettajan sairaskohtauksen. Työkavereillani oli kuitenkin tuttuja, jotka työskentelivät tavaratalon välittömässä läheisyydessä ja he alkoivat saada heiltä viestejä ja halusivat itsekin tarkistaa, että heidän läheisensä ovat kunnossa. Kaikkialla vallitsi epätietoisuus eikä kukaan meistä oikein tiennyt, miten asiaan pitäisi reagoida. Oliko kyseessä todellakin tahallinen teko?

Epätietoisuus vallitsi pitkin kaupunkia. Vaikutti siltä, että jokaista auton oven pamahdusta luultiin ammuskeluksi ja pitkin kaupunkia kuului vaikka minkälaisia huhuja tilanteesta. Uutisiin ehti jo livahtaa paritkin jutut ammuskeluista ympäri kaupunkia ja toimistollamme kiersi huhupuheita ihan lähellä olleista pamahduksista. Metrot lakkasivat kulkemasta ja vaikka kellään ei varsinaisesti ollutkaan mikään after work -fiilis, oli ihan mukavaa jäädä työporukalla yhdessä toimistoon seuraamaan tilanteen kehittymistä – kukaan ei varsinaisesti halunnut itse lähteä ulos ottamaan tilanteesta selvää.

Seurasin kännykästä uutisia ja kaikki olivat varsin rauhallisina. Eihän kukaan varsinaisesti vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut ja turvassahan tässä nyt kaikki kuitenkin oltiin.

Tukholmalaiset tuttuni näyttivät alkaneen päivittää Facebookiin ilmoituksia siitä, että he olivat turvassa. Pyyntö päivitysilmoituksesta nousi omaankin Facebookiini, mutta tuntui hassulta klikata sitä. Jotenkin siitä tuli suomalaisena sellainen tunne, että julistamalla turvassa oloaan toitottaisi Suomeen, että ”hei vitsit kun oon jännä tyyppi kun mäkin olen täällä actionin keskellä, huomaattehan kaikki”, vaikka koko juttu ei liittynyt minuun mitenkään. Lopulta oli itsekin pakko kuitenkin klikata julkiseksi ilmoitus siitä, että olen turvassa, sillä kännykkään alkoi tulla kyselyjä tutuilta ja mieskin jo laittoi viestiä, että klikkaa sitä nyt kun kaverisi ovat huolissaan. Silti tuntui hassulta tehdä asiasta julistus.

Kellon lähestyessä seitsemää alkoi vaikuttaa siltä, että ulkona olisi turvallista liikkua ja päätin itsekin lähteä selvittämään, kuinka pääsisin kotiin. Voisi nimittäin olla, että mikäli mediaa olisi uskominen, ei kotiin olisikaan ihan helppoa päästä julkisen liikenteen ollessa pysähdyksissä ja edessä olisi siinä tapauksessa melkoinen kävely.

Stureplanilta Slussenille kävellessä on lähes välttämätöntä mennä melko läheltä keskustaa. Kiertääkin voisi, mutta jostain syystä askeleni lähtivät kulkemaan sitä nopeinta reittiä, joka menisi myös aivan keskustasta. Ehkä se johtui siitä, etten koe itseäni vieläkään kovin ruotsalaiseksi ja se kaikki, mikä tapahtuu Ruotsissa ja Tukholmassa, tuntuu tapahtuvan jotenkin todella kaukana. Myöskään lisälenkin heittäminen korkkareissa ei houkutellut.

Ulkona tuntui hieman jännittävältä liikkua. Minulla ei ollut pelokas olo kuten ei muillakaan vaikuttanut olevan, mutta kaikki ihmiset, joita näin vaikuttivat olevan tavallista valppaampina. Kaikki pälyilivät aktiivisesti ympärilleen ja myönnän, että jos olisin kuullut auton oven pamahtavan kiinni lähelläni, olisi sydän varmasti jättänyt pari lyöntiä väliin ja olisin lähtenyt kiljuen juoksemaan.

Ihmiset vähenivät kohti Åhlensia ja sen vieressä olevaa Sergelin toria kohti mennessä, mutta kadut eivät olleet täysin autioita kuitenkaan. Kaikkialla oli kuitenkin melko hiljaista, katuja oli suljettu autoilta ja jokainen kahvila, ravintola ja kauppa oli suljettu. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt pelokkaalta tai panikoivalta. Ne autoilijat, joita näin, suhtautuivat jalankulkijoihin suorastaan liioitellun varovaisesti ja ajoivat kunnoitettavan hiljaa kuin vakuuttaakseen kaikille, etteivät ole pahalla asialla.

Jostain oudosta syystä halusin kävellä mahdollisimman läheltä Åhlensia, mikä voi varmasti kuulostaa typerältä.  Joka paikassa oli kuitenkin poliiseja ja alue oli siksi kenties Tukholman turvallisin sillä hetkellä, joten tuntui, että kunhan vain pysyi poissa tieltä, ei keskustan läpi kävelystä olisi haittaakaan. Jos jotain muuta sattuisi, sattuisi se varmasti jossain muualla eikä samassa paikassa. Jotenkin sitä vain oli sellainen olo, että piti vähän nipistää itseään ymmärtääkseen, että Tukholmassa voi tapahtua jotain pahaa ja paras tapa nipistää itseään sillä hetkellä oli kävellä läpi hiljentyneen keskustan.

Åhlensia ympäröivä alue oli suljettu laajasti ja näin ihmisiä sulkujen kohdalla ottamassa kuvia – oikeasti en siis nähnyt edes suoraan tapahtumapaikalle. Tuntui hassulta katsoa sitä kännykkäkameroiden vilkkumista, sillä ei olisi jotenkin tullut mieleenkään alkaa räpsiä kuvia. Toisaalta olinko itse yhtään sen parempi kun olin kuitenkin kävellyt lähistölle? Noh, reilun korttelin päästä minun olisi kuitenkin pitänyt kulkea Slussenille päästäkseni, mutta silti. Toisaalta tuntui kuitenkin, että turha tässä nyt on hysterisoida ja tehdä asioista itselleen hankalampia keskustaa hulluna vältelttelemällä.

Käännyin äkkiä pois ja kävelin kauempaa kiertäen kohti vanhaa kaupunkia. Joka puolella näkyi poliiseja ja kaikki hallintorakennukset varsinkin oli eristetty poliisivartioinnilla ja nauhoilla. Näin, kun joku mies oli menossa ottamaan polkupyöräänsä nauhan läheltä ja sai kovaa käskytystä aluetta vahtineelta poliisilta. Nyt oltiin todella tarkkoina kaiken kanssa ja keskustaa näytti kiertävän taivaalla valpas helikopteri.

Tuntui oudolta nähdä Tukholman vanhakaupunki niin hiljaisena. Kaikki myymälät olivat kiinni, mutta ihmisiä kulki silti sen läpi kohti Slussenia toivoen, että sieltä pääsisi kotiin. Kaikki raideliikenne oli kuulemma poikki, joten monilla oli vaikeuksia päästä kotiin keskustan ulkopuolelle ja ystävälliset ruotsalaiset olivat alkaneet tarjota koteihinsa avoimia ovia. Jonkun yrityksen työntekijät jakoivat katujen läpi vaeltaville ruokapaketteja matkaan, mikä tuntui jotenkin jo niin liioittelulta. Eihän tässä mihinkään suureen vaellukseen olla ryhtymässä. Eihän? Toisaalta se oli varmasti fiksua, sillä koska kahvilat olivat sulkeneet ovensa, olisivat ruuat muuten menneet varmasti roskiin. Hymyilin mielessäni sille, että ruotsalaisten ystävällisyyteen ja huomaavaisuuteen voisi kyllä aina luottaa.

Samalla mietin väkisinkin, että vastahan siitä oli pari päivää, kun kävelin tätä samaa reittiä varsin erilaisissa tunnelmissa.

Kauempana Slussenin ulkopuolella paikallisliikenteen työntekijä huuteli, etteivät metrot kulje. Toivoin kuitenkin kovasti, että bussit pois kaupungista kohti Nackaa kulkisivat, sillä muuten edessä olisi melko pitkä kävelymatka.

Slussen on melko kiireinen liikenteen liitoskohta ja paikkoja, joissa voisi saada halutessaan pahaa tuhoa aikaan, joten vaikka en asiaa nyt sen enempää päässäni miettinytkään niin halusin silti äkkiä sieltä pois ihan vain varmuuden vuoksi, sillä tilanne oli vielä varsin epäselvä. Onneksi bussit kulkivat ja metrotkin näyttivät juuri lähteneen liikkeelle, joten tilanne alkoi selvästi rauhoittua ja pääsin itsekin ongelmitta kotiin.

Kotona Nackassa tuntui jälleen, että jotain on tapahtunut ”siellä jossakin Ruotsissa”. Luin uutisia lähinnä Suomen medioiden kautta, seurasin suomalaisena tilannetta ja mietin asiaa, mutta se tuntui jotenkin niin kaukaiselta.

Tapahtuiko Tukholmassa oikeasti jotain tuollaista ja tarkoittaisiko se tosiaan, että niin voisi tulla tapahtumaan ihan missä tahansa ja koska tahansa uudelleen? Pelkäämään on turha alkaa, mutta kyllähän se vetää mietteliääksi tajuta, että pahoja asioita voi sattua koska tahansa ja että niitä sattui tällä kertaa jo varsin lähellä.