Teini-iässä pehmoleluja, lastenkirjoja ja -pelejä huoneeni kaappeihin ja kellariin piilotellessani mietin, että olen aikuinen sitten, kun kaikki huoneeni sotkut ovat kosmetiikka- ja vaatesotkua lelujen ja pelien sijaan.
Nyt kun olen aikuinen ja puolestaan toivoisin saavani vähennettyä kosmetiikkasotkujani, valtaa minut välillä epätoivo. Olen edelleen se sama pikkutyttö, joka nauttii kosmetiikkameressä uimisesta ja (nykyään omien) pullojen, purkkien ja rasioiden tutkimisesta. Olen yhä myös samalla se teini, joka kokee itsensä aikuiseksi naiseksi ihan vaan siksi, että asunnon sotkut ovat pääosin kosmetiikkaa (ja vaatteita). Mutta olen samalla myös se aikuinen nainen, joka saa ihan yhtä suuren tyydytyksen myös tavaroiden vähenemisestä.
Siksi olen jatkuvassa ristiriitaisessa ja ahdistavassa tilanteessa.
Älkää käsittäkö väärin, en yritä olla marttyyri ja minusta on aivan ihanaa saada kaikkea ihanaa uutta kokeiluun ja välillä ostaakin uusia juttuja ja suurin haaveeni on yhä edelleen olla kosmetiikkatuotteisiin hukkuva naistenlehden kosmetiikkatoimittaja, joka saa kokeilla, testata, räpeltää ja hipeltää tuotteita ja kertoa niiden ihanuudesta muillekin. Mutta kunpa vaan voisin tuon kaiken hipelöinnin ja hehkutuksen jälkeen jättää kaiken toimistolle ja painua siistiin, minimalistiseen kotiini!
Alle kahden kuukauden aikana kotiini päätyneiden kosmetiikkatuotteiden saldo kun nimittäin näyttää tältä, eivätkä tässä edes ole vielä ihan kaikki:
Joukossa on tämä satsi, jonka olen ostanut itse Englannin ja Espanjan reissulta sekä viisi itse ostamaani vartalovoidetta ja kolme ostamaani Paula’s Choicen tuotetta.
Kaikki muu on töistä tullutta ja muutamat tuotteet blogin kautta saatua ja äitini maailmalta tuliaisina tuomaa.
Rakastan työtäni, blogini kanssa puuhailua, äitiäni ja näiden kaikkien kolmen tuomia etuja, mutta en voi olla peräänkuuluttamatta omaa toimistohuonetta…
Ymmärrättekö nyt, miksi minusta tuntuu, ettei vähennysprojektini vaan pääse millään etenemään?
Hommassa on siis todella paha ristiriita…