Näinä päivinä asiakkaiden toiveet ja tarpeet ovat kaikki todellisia ja varmasti heille tärkeitä, mutta tarpeeksi monta erikoista asiakaskohtaamista peräjälkeen saavat väkisinkin sellaisen ”Mitä hemmettiä täällä tapahtuu?” -tunteen aikaiseksi.
Tässä yksi kaksikymmenminuuttinen eräältä työpäivältäni heti myymälän avaamisen jälkeen:
Sisään saapuu rouva, joka tahtoo ostaa valokynän. Hän ei tiedä, mikä se on, miten sitä käytetään tai mistä hän sen löytäisi, mutta hän tahtoo sen. Hän ei myöskään kuuntele, mikä se on, miten sitä käytetään tai mistä sen löytää. Hän puhuu päälleni jatkuvasti. Hän käskee (ei pyydä) minua näyttämään, kuinka välokynä toimii. Näen jo sieluni silmin, ettei tämä ADHD-rouva tulisi pysymään paikoillaan demonstraationi aikana ja sanon rouvalle hänen oppivan parhaiten, jos hän itse tekee ohjeideni mukaan. Rouva kuuntelee osan, puhuu päälle ja ennen kuin myyntitapahtuma on lähelläkään loppuaan, on hän jo unohtanut valokynän tarpeensa ja alkaa puhumaan ripsistäni. Tässä vaiheessa hänellä on puoliksi kasvoille töpöteltyjä valokynälänttejä pitkin kasvoja, mutta ne ovat jo unohtuneet häneltä. Rouva saa minulle aikaan niin ahdistuneen ja turhautuneen olon puhuessaan jatkuvasti päälleni, että liukenen paikalta heti sopivan tilaisuuden tullen toivoen, että hän muistaisi taputella valokynäläntit pois… Tai no, itseasiassa hän sai minulle aikaan niin ahdistuneen olon, että minulle on loppujen lopuksi aika sama, vaikka hän jättäisi läntit kasvoilleen koko risteilyn ajaksi.
Liuettuani paikalta minut pysäyttää toinen asiakas, joka omien sanojensa mukaan etsii ”jäävuorideodoranttia”. Puoli sekunttia mietin asiaa, kunnes tajuan samantien asiakkaan etsivän kristallikivideodoranttia. En viitsi kiusata asiakasta korjaamalla termiä sen enempää ja vien hänet kristallikivideodoranttien luokse ojentaen hänelle deodorantin ja todeten vaan, että tällainen kristallikivideodorantti meiltä löytyisi. Asiakas nyökkää tyytyväisenä ja ottaa deodorantin empimättä käsiinsä ja suuntaa sen kanssa kassalle tajuamatta edes, että sai minulle hetkeksi pienen blackoutin nimittämällä tuotetta jäävuorideodorantiksi. Jäävuori tai kristallikivi, samapa se. Hienoa on minusta kuitenkin se, kuinka nopeasti minulla leikkasi ja tajusin, mitä asiakas tarkoitti.
Tämän asiakkaan jälkeen käännän katseeni Cliniquen hyllyä kohti, jossa äiti ja tytät seisovat. Ehdin vain katsoa kohti, kun näen äidin avaavan puhdistusvoidetuubin, tursauttavan siitä kasan puhdistusvoidetta kämmenelleen ja alkavan hieromaan sitä käsiinsä ja käsivarsiinsa kuin käsivoidetta. Apua! Tytärtä kiinnostaa kosmetiikka, mutta äiti katsoi vaan, että tuubi kuin tuubi ja vähän kalliimpaa, eli kyllä siitä varmasti hyvää käsivoidetta tulee. Menen tarjoamaan apuani siinä toivossa, että äidin käsivoidekokeilu tuli puheeksi ja saisin vaivihkaa kehotettua häntä huuhtaisemaan käsiään ilman, että hänelle tulee nolostunut olo. Äiti kuitenkin kieltäytyy tiukasti avuntarpeesta hieroen (varmasti tahmaisia) käsiään yhä ahkerasti yhteen. Tytät pyytää apua puuterin valinnassa ja valitsen sitä hänelle hänen äitinsä taputellessa puhdistusvoiteisia kämmeniään yhteen. Koko tapahtuman aikana en saa aikaan yhtään luontevaa tilannetta, jonka seurauksena äiti voisi käydä pesemässä käsiään. No, ehkä hän pesee ne hytissään.
Tämän parivaljakon jälkeen tarjoan apuani kahdelle nuorelle naiselle. Toinen heistä tahtoo löytää pienimmän mascaran, joka myymälästä löytyy. Pienimmän harjan siis? Ei, vaan mascaran. Siis vähiten millejä sisältävän? Ei, vaan pienimmän. Ahaa… Tarve se on toki tämänkin, jos se vaikka täytyy saada johonkin tiettyyn tilaan mahtumaan. Vertailemme läpi myymälän mascaroiden hylsyjä. Onko tuo sittenkin tuota pienempi vai olisiko tämä käyrempi parempi? Pitäisikö ostaa tuo koko setti, jotta saisi tuon pienen mascaran? Onko tuo myyjän mielestä pienempi kuin tuo? Kesken vertailun kriteeri vaihtuukin lennosta eikä mascaran hylsyn pienuus olekaan enää niin tärkeää, vaan nyt harja ratkaisee. Jälleen koen, etten enää ehkä osaakaan auttaa, kun en edes pysy kärryillä, mikä nyt ratkaiseekaan ja jätän parivaljakon pohtimaan tarjouksessa olevaa Cliniquen Lash Poweria.
Tässä vaiheessa päätän, ettei minun läsnäolollani vaan voi olla enää mitään merkitystä ja katoan toimistohommiin. Siellä koen sentään voivani olla enemmän hyödyksi. Myymälä olisi kuitenkin auki kuusi tuntia, ja minä koin vasta ensimmäiset 20 minuuttia ja jos se oli jo tätä, tarvitsisin todellakin voimia loppukoitokseen.
Viimeisimmästä mascaranetsinnästä tuli muuten mieleeni mielenkiintoisin etsintäoperaatio, jotka olen myymälässä tehnyt.
Erilaisten sävyjen metsästys on tietysti ihan normaalia. Käydään merkkejä läpi juuri sitä tiettyä huulipunan, posipunan tai luomivärin vivahetta etsiessä tai tietynlaista meikkivoiteen koostumusta hakiessa. Joskus etsitään tuotetta, jonka on nimenomaan tultava tuubissa, joskus tuotetta, jossa nimenomaan on pumppu. Joskus kaunis pakkaus tai tietynvärinen hylsy ratkaisee. Nämä ovat niitä tyypillisimpiä etsintöjä.
Kerran asiakas laittoi minut etsimään meikkikynää, jonka mukana tulisi tietyssä maassa valmistettu terotin. Oi kyllä.
Siinä sitten kartoittamaan ja muistelemaan, minkä sarjan silmämeikkikynien mukana tulee ylipäätänsä terotin. Ja sitten niitä myyntipakkauksia availemaan ja valmistusmerkintöjä etsimään… ”Jee, teroitin… äh, voi piru, väärä maa… Jee, tässäkin on terotin… Höh, taas väärä maa… Joo, tämäkin on tehty väärässä maassa…” Tässä vaiheessa aloin jo miettimään, onko niitä pirun terotintehtaitakaan ihan joka nurkalla ja joka maassa vai olisivatkohan nekin kenties samaa luokkaa kuin nämä ”muutama tehdas ja vain muutamassa maassa” -olevat meikkikynätehtaat. Ja oliko asiakas oikeasti tosissaan vaatimuksensa suhteen?
Asiakas oli tosissaan. Oikeassa maassa valmistettu teroitin löytyi lopulta ja asiakas osti silmämeikkikynän, jonka mukana se tuli.
Ja asiakas oli muuten keski-ikäinen, englantia minulle puhuva mies.
Onko teillä koskaan töissä sellainen olo, että joku jekuttaa teitä?