Olen onnellinen

Useimmat lukijani varmasti tietävät ja arvaavatkin, ettei kesällä tekemäni päätös muuttaa pois ihanasta Lontoosta takaisin Suomeen ollut minulle millään lailla helppo. Tiedätte, että rakastin (ja rakastan yhä) Lontoota.
En koskaa esitellyt teille, millaisessa asunnossa Lontoossa asuin.  Vilautin siitä muutaman kuvan sinne muutettuani ja sieltä poismuuttaessani, mutta siellä asuessani en halunnut esitellä sitä tarkemmin. Olisi tuntunut liian intiimiltä jakaa kaikkien kanssa tuo oma paikkani. Enkä sitä paitsi halunnut esitellä tarkemmin netissä asuntoa, josta puhuttaessa olin tehnyt selväksi sen olevan usein tyhjillään minun ja Englantilaistuneen Herrasmiehen työkuvioiden vuoksi. Sehän olisi suorastaan pyytänyt jotakuta käymään tyhjentämässä sen!
Nyt kun asunto on vihdoin siirtynyt eteenpäin seuraaville vuokralaisille, voin vihdoin esitellä sen.
Pidin ensimmäisen kerroksen asunnostamme kovasti.

Se ei ollut täydellinen, mutta pidin siitä. 



 Asunto ei ollut peribrittiläinen vaan kuutisen vuotta aiemmin valmistunut talo oli modernin siisti kaakeli- ja laminaattilattioineen ja asunnoista löytyivät kaikki mukavuudet.

 

Ihan erityisesti pidin sen siististä kylpyhuoneesta.

 Asunto ei ollu sisustukseltaan täydellisesti makuani vastaava, sillä se oli vuokrattu kalustettuna, mutta sopi minulle silti hyvin. Siellä tuntui kotoisalta.

Asunnossa oli asuuinalueen ainoa yhtä iso ja suojainen piha, jota ympäröivän aidan takana oli valvottu  työmaa-alue, eli pihalla sai totaalisen rauhan. 
Asunto oli kauniin asuinalueen reunalla hauskassa talossa ja sen lähettyvillä oli turvallista liikkua. Minun ei tarvinnut myöhäänkään kotiutuessani pelätä eivätkä naapurit olleet häiriöksi.
Asunalue oli niin ihanaa, kaunista, täydellistä ja mahtavaa, etten varmastikaan enää koskaan elämäni aikana tule saamaan asua noin täydellisellä paikalla aivan Tower Bridgen vieressä.
Kun tein muuttoa Lontoosta, kysyi moni läheisistäni, olenko ihan tosissani ja aivan satavarma asiasta. Vaihtaisinko sen kaiken muka… noh, johonkin, mistä en vielä aluksi edes tiennyt mitään.

Olin minä. Lontoo tulee aina olemaan minulle maailman rakkain paikka, mutta kun vaan uskaltaa sanoa hyvästit hyvälle, tarjoaa elämä varmasti vielä jotakin parempaakin.


 Voin kuitenkin kertoa, ettei elämäni todellakaan ole ollut satua. En muuttanut Suomeen minua valmiina odottaneeseen luksuslukaaliin ja alkanut viettää täydellistä elämää. Ehei. Vietin pari viikkoa vanhempieni luona täyteenahdetun huoneen vuodesohvalla nukkuen, kunnes lopulta sain avaimet pääkaupunkilaisen soluasuntoni huoneeseen. Opiskelijakämppään.
En ollut koskaan nähnyt asuntoa tai kämppiksiäni ennen muuttopäivää enkä todellakaan tiennyt, mitä minulla oli vastassa. En ollut ennen muuttopäivää tarkistanut täysin, missä asuntoni tarkalleen edes sijaitsee!
Alue, jolle muutin on maineeltaan hieman kyseenalainen, mutta minulle tutu nuoruudesta, joten vaikka alueen ilmapiiri on vähintään yhtä kansainvälinen kuin Lontoon metropolin eikä monikaan ystävistäni tahtoisi liikkua siellä pimeän tultua yksin, en jaksa stressata tai panikoida. Otan tämän seikkailuna.
Yksi huone vanhassa opiskelijakämpässä ei ole glamouria. Sain huoneeseen veljeni asunnossa lainassa olleet vanhan sänkyni sekä peilini ja vahemmilta lipastoni sekä lampun. Kattolamppua minulla ei vielä ole. Tarvitseeko sellaista edes?
Pahvilaatikot ovat mainioita sisustuselementtejä niin tavaroidensäilytyksen kannalta kuin esimerkiksi työpöytinäkin. Lattialla on mukavaa istua lapsuuden matolla läppäriä pahvilaatikonpäältä näpytellen. Kuka sitä turhaan huonekaluja haluaisi, kun niistä täytyy kuitenkin taas joskus hankkiutua eroon? (Älkää kysykö, mikä tämä asenne on… en minäkään tiedä.)
Seinät ovat lommoilla ja elämää nähneet ja niille ripustamista on rajoitettu. Lattia on elämää nähnyt ja täynnä pinttynyttä likaa, naarmuja ja elämänjälkiä. Kaikki ei ole asunnossa nättiä ja täydellistä.
Olohuone on tyyliltään hyvin erilainen, kuin mihin oma modernia ja pelkistettyä tyyliä rakastavan silmäni on ihastunut.
Keittiökin on hyvin erilainen kuin se, mihin olin tottunut.
Kylpyhuone on hyvin laitoksenomainen. Lattia on harmaa kuin seitsemänkymmentälukulaisen kerrostalon parveke ja katto on täynnä epämääräisiä läiskiä.
Asun siis karusti solussa, mutta arvatkaapa mitä? Sen sijaan, että kauhistelisin elämänmuutostani, erilaista asuinympäristöäni, karua asumistapaani tai parkuisin enää Lontoon perään, olen minä itseasiassa hyvin tyytyväinen kaikkeen.
Ennen kaikkea olen onnellinen. Ja jos jotain olen tässä viimekuukausina oppinut niin sen, että se on se mikä ratkaisee. 
Ihminen jää liian helposti jumittamaan siihen varmaan ja turvalliseen vaihtoehtoon siinä pelossa, ettei usko yhtä hyvän voivan tulla kohdalle toiste eikä varsinkaan usko, että aina voi olla olemassa jotain parempaakin, minkä kyllä saavuttaa, kun vaan uskaltaa ottaa riskejä ja olla rohkea.
 
 Ihan tosi, ottakaa riskejä! Elämä voi yllättää!
Terveisin yksi onnellinen.

PS. Teleks – Onnellinen vuoden päästä

30 kommenttia

Lue myös nämä