Ilman meikkiä Virve Fredman

4 kuukautta ilman meikkiä

Siitä on nyt hieman yli neljä kuukautta, kun eräänä päivänä havahduin siihen, että en halunnut käyttää aikaani meikkaamiseen, mutta meikkasin siksi, että koin näyttäväni itseni huonommalta versiolta ilman meikkiä.

Tunsin myös, että paine meikkaamiseen tuli ulkoa päin. Epätasainen ihonsävy, tummat silmänaluset, eripariset kulmakarvat ja olemattomat ripset olivat kaikki asioita, joita halusin parannella meikillä, sillä koin niistä ja varsinkin niiden yhdistelmästä epävarmuutta.

Oikeastaan oikeampi tapa ilmaista asia olisi, että koin ylipäätään ulkonäöstäni epävarmuutta ja ajattelin, etten ole riittävä sellaisena kuin olen, joten meikki oli kätevä tapa heilauttaa taikasauvaa ja tehdä itsestäni enemmän sen näköinen, millaisena halusin muiden minut mieluummin näkevän.

Ilman meikkiä Virve Fredman

Minulle ei ollut mikään ongelma mennä kaupungille tai ruokakauppaan meikittä, mutta esimerkiksi töihin en ollut koskaan mennyt ilman meikkiä, sillä kosmetiikka-alalla työskentelevänä olin ajatellut, että minun on huoliteltava itseni meikillä voidakseni olla uskottava ja näyttääkseni siltä, että työni eli kosmetiikka ylipäätään kiinnostaa minua. 

Koska meikkasin vain lopputuloksen vuoksi ja siksi, että voisin tuntea oloni paremmaksi peiliin katsoessa tajusin, ettei hommassa ollut mitään järkeä. Oli hullua tuhlata joka päivä vartti yhdentekevään asiaan, jonka tekeminen tuntui epämiellyttävältä suorittamiselta. 

Halusin mieluummin päästä yli siitä tunteesta, että arvottaisin oman ulkonäköni hyväksi tai huonoksi sen mukaan, kuinka olin sitä meikillä muuttanut sekä päästä yli siitä epävarmuuden tunteesta, jonka meikittömyys minulle itselleni aiheutti. Se vaatisi paljon oman mielen työstämistä, mutta se olisi haaste, joka onnistuessaan antaisi todella paljon.

Päätin siis, että pakkaan meikkini toistaiseksi sivuun ja alan totutella meikittömiin kasvoihini. Olen raportoinut blogissa jo useaan otteeseen fiiliksiäni meikittömyyteen siirtymisestä ja kuten olen maininnut, olivat lähinnä vain ensimmäiset pari viikkoa sellaista aikaa, joina olin tietoisempi meikittömyydestäni ja mietin sitä enemmän.

Niiden jälkeen meikittömyydestä tuli jo melko normaalia. En ajatellut sitä enää liiemmin, nautin meikkaamisesta vapautuneesta ajasta ja meikittömän elämän huolettomuudesta sekä tunsin pientä kutkuttavaa kapinallisuuden tunnetta, kun menin oman kosmetiikka-alan konsultointibisnekseni asiakastapaamisiin ilman meikkiä – myinhän minä asiantuntemustani enkä ulkonäköäni.

Ilman meikkiä Virve Fredman

Minua myös viehätti ajatus siitä, että voin tutustua uusiin ihmisiin ilman meikkiä ja meikitön minäni on heille se normaali minä. Saan olla aito, meikistä riisuttu itseni eikä minun tarvitse yrittää näyttää miltään muulta. Se tuntui vapauttavalta ja nautinnolliselta, sillä ketään ei tosiaan kiinnostanut asia.

Samalla välttyisin myös jatkossa kaikilta niiltä ärsyttäviltä ”voitko hyvin” -kysymyksiltä, joita seuraa, kun tavallisesti aina meikkaava ihminen nähdäänkin yhtäkkiä ilman meikkiä.

Tiedostin kuitenkin, että Tukholmassa minun oli helpompaa mennä kaikkialle ilman meikkiä ja mietinkin, mitä tapahtuisi, kun muuttaisin Suomeen. Tukholmassa minua ei tunne kukaan, mutta pääkaupunkiseudulle palatessa törmään väkisinkin jatkuvasti tuttuihin ja puolituttuihin ja blogin myötä myös minulle tuntemattomiin, jotka kuitenkin tuntevat minut. 

Myönnän, että mietin, mitä nuo ihmiset, jotka ovat tottuneet näkemään minut aina meikattuna sanoisivat, kun näkisivätkin minut ilman meikkiä? Miettisivätkö he, että mitä ihmettä sille Virvelle on tapahtunut, kun se on yhtäkkiä rupsahtanut noin? 

En tiedä, miksi edes pohdin asiaa, mutta nuo olivat silti rehellisiä tuntemuksiani. On paljon helpompaa näyttäytyä ilman meikkiä uusille ihmisille kuin kohdata ilman meikkiä ihmisiä, jotka ovat tottuneet näkemään minut meikattuna.

Ilman meikkiä Virve Fredman

Nopeasti tajusin kuitenkin, ettei ketään varsinaisesti kiinnosta ja vaikka kiinnostaisikin, niin se olisi minulle se ja sama. Kuten joku fiksu joskus sanoi, ei ole minun asiani, mitä joku muu minusta ajattelee eikä se edes kuulu minulle.

Olinhan sitäpaitsi jo kuukausia esiintynyt blogissakin meikittä ja tein sitä Instagramissakin jatkuvasti, joten asiaa olisi varmasti aivan turha miettiä.

Kun siis pakkasin kasaan tavaroitani Suomen muuttoa varten, päädyin jättämään meikkini kotiin. Mietin, että voisin ehkä ajatella koulun alkaessa, että kokisinkin ehkä pientä painetta meikata, mutta koska olin nauttinut niin paljon meikittömyyden helppoudesta päätin, että en ota meikkejä mukaani Suomeen.

Ensimmäiseen koulupäivään valmistuessa mietin hetken, tuntuisiko minusta erilaiselta, jos menisinkin paikalle meikattuna. Ehkä, mutta tunsin samalla oloni hyväksi ilman meikkiäkin. Meikittömyys ei siis enää saanut minulle epävarmaa oloa ja olin tyytyväinen siitä, että tunsin oloni koulussa hyväksi ilman meikkiä.

Olin ollut tavaroitani pakatessa niin keskittynyt vain siihen, että menisin Suomeen opiskelemaan, etten ollut liiemmin edes ajatellut, että Suomessa voisi tapahtua muutakin. Kun sitten sain haastattelupyynnön eräästä naistenlehdestä minimalismiin ja kosmetiikkaan liittyvää artikkelia koskien ja minulle selvisi, että minut haluttiin myös kuvata juttua varten, olin hieman ristiriitaisissa fiiliksissä.

Kuvaus ei olisi mikään studiosessio, vaan kuvaajan kanssa kahden kaupungilla otettava kuva. Vihaan sydämestäni olla kuvattavana ja menisin mieluummin jopa hammaslääkäriin, joten ajatus siitä, että joutuisin kameran eteen irvistelemään eikä minulla olisi tällä kerralla edes meikkiä turvanani tuntui hirveältä. 

Kun otan kuvia itsestäni, säädän asentoani sen mukaan, mitä näen kameran vangitsevan. Kun joku toinen ottaa minusta kuvaa, en hahmota asentoani tai ilmeitäni ollenkaan ja lopputulos on oikeastaan aina sen mukainen. En siis ole tippaakaan fotogeeninen ja nyt sen kaveriksi tulisi vielä meikitön naamakin.

Koin jutun aiheet kuitenkin tärkeäksi nostaa esiin, joten en halunnut jänistää hommasta vain kuvauksen takia. En ollut todellakaan ajatellut Tukholmasta lähtiessäni, että päätyisin meikittömillä kasvoillani naistenlehteen, mutta niinkin siis näköjään voisi käydä.

Loppujen lopuksi valokuvaaja oli aivan ihana eikä minulla ollut koskaan ennen ollut yhtä mukava olo olla jonkun muun kuvattavana. En tiedä, mikä on jutun lopputulos, mutta olen tyytyväinen, että tein sen ilman meikkiä. (Juttu tulee ulos loppuvuodesta.)

Ilman meikkiä Virve Fredman

Haluan sitä paitsi ajatella, että minun tulee itseni elää sen mukaisesti millaisessa maailmassa haluan elää. Jos haluan elää maailmassa, jossa naisten ei tarvitse ottaa painetta naistenlehden kuvaa varten tälläytymiseen, niin sitten minun tulee itse elää juuri niin.

Maailma ei muutu sanoilla vaan teoilla ja vaikka yhden ihmisen meikittömyys ei olekaan mikään suuri tai mullistava asia millään tasolla, haluan silti ajatella, että teen oman osani edistääkseni sellaista maailmaa, jossa itse haluan elää. Jokainen voi tehdä vain oman osansa.

Suomeen tuloon on liittynyt myös paljon muita meikittömiä kohtaamisia, joita olen aluksi miettinyt ja jopa epäröinyt hieman, mutta silti kokenut, että oikeasti haluan vain päästä yli omasta epämukavuudestani ja olla aidosti minä ilman meikkiä. Lopulta se on aina tuntunut hyvältä.

Tällaisia juttuja on mm. viimeksi tällä viikolla ollut muutama päivä sitten esittelemäni Talk the Talk -valmennukseen pääsy, sitä varten otetut promokuvat ja muiden valmennettavien kohtaaminen.

Nyt kun takana on kolme tapaamista ja muiden edessä puhumista ja sydämensä avaamista, on kuitenkin todella ihanaa tuntea olevansa porukassa, jossa saan alusta lähtien olla niin aidon rehellisesti ja intiimisti minä sekä sieluani että meikitöntä naamaani myöten.

Viimeksi eilen taas emännöin Nordic Beauty Import -yrityksen järjestämän verkossa tapahtuneiden kauneuspäivien Huxley-pistettä, jolla esittelin eri maista tuleville vaikuttajille, toimittajille ja jälleenmyyjille korealaisen suosikkimerkkini Huxleyn tuotteita virtuaalisesti webbikameran välityksellä.

Jälleen mietin, pitäisikö minulla olla kasvoillani meikkiä, sillä tällä kertaa en edustanut niinkään itseäni, vaan yritystä ja sen tuotteita. Taas kerran päätin kuitenkin, että minulla on oikeus tässäkin yhteydessä olla minä eikä minun tarvitse näyttää keneltäkään muulta. Rakastan brändin tuotteita ja puhun niistä mielelläni enkä edes haluaisi tehdä töitä firmalle, jolle se ei riittäisi.

(Varmasti itsestään selvää, ettei tällaisesta asiasta tarvinnut edes puhua maahantuojan kanssa ja että sain tottakai olla juuri oma itseni.)

Ilman meikkiä Virve Fredman

Syksyyni on jo buukattu monenlaista muutakin menoa, jossa edustan mielelläni meikittä. En esimerkiksi tiedä, kuinka marraskuussa huipentuvan Talk the Talk -esiintymisvalmennuksen loppuhuipennus eli puhujatapahtuma tulee käytännössä järjestymään, mutta jos tilanne sallii sen järjestettävän livenä ison ihmismassan edessä verkkostriimauksen lisäksi, niin suunnittelen kyllä meneväni lavalle meikittä.

Nyt neljän meikittömän kuukauden jälkeen tiedostan edelleen ne samat minua vaivaavat asiat epätasaisesta ihonsävystä tummiin silmänalusiin, eriparisiin kulmakarvoihin ja olemattomiin silmäripsiin (jotka ovat muuten lähes täysin kadonneet ripsiseerumin käytön lopettamisen myötä), mutta on ollut voimaannuttavaa tajuta, ettei niiden tarvitse antaa vaivata minua tai varsinkaan estää minua tekemästä jotain.

Kuten olen jo aiemminkin myös sanonut, en enää ajattele, että olisin ilman meikkiä jotenkin huonompi versio itsestäni. Näytän erilaiselta meikattuna, mutta olen voinut lakata ajattelemasta pelkän ”virheiden neutraloinnin” tarkoittavan automaattisesti, että lopputulos tekisi minusta itseni paremman versio.

Ilman meikkiä oleminen on monille normaalia arkea, mutta minulle se on ollut iso asia ja olen voittanut itseäni kokemus kerrallaan. Minusta on tuntunut, kuin keräilisin erilaisia meikittömyyskokemuksia säästöpossuun ja possun pikkuhiljaa täyttyessä tunnen, kuinka vapautuneeksi ja vahvaksi kerryttämäni kokemukset saavat minut itseni tuntemaan.

Edelleenkään en ole kertaakaan vielä tuntenut, että haluaisin meikata, vaan korkeintaan vain toivonut, että näyttäisinpä paremmalta. Tämä kertoo jo itselleni riittävästi siitä, ettei meikkaamisessa todellakaan ole ollut minulle millään tavalla kyse mistään taiteellisesta itseilmaisusta tai mieltäni rentouttavasta näpertelystä, vaan puhtaasti suorituksesta, jonka tavoitteena on ollut helpottaa omaa epävarmuuttani.

Uskon, että syksyn myötä vastaan tulee vielä monia epävarmuutta aikaansaavia tilanteita, mutta haluan ajatella, että jokaisen niiden myötä olen yhtä kokemusta rikkaampi sekä aina ihan hieman aiempaa varmempi ja paremmin sinut itseni kanssa.

Ilman meikkiä Virve Fredman

Muita, jotka käyvät läpi meikkaamisen lopettamiseen liittyviä ajatuksia?